Saarna-arkisto

Suomen Psykoanalyyttisen yhdistyksen ja Helsingin Psykoterapiayhdistyksen

seminaari Helsingissä lokakuussa 2021

Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen

Liisa Tuovinen, rovasti

Paitsi anteeksi pyytämisestä haluan puhua myös anteeksi antamisesta, koska se on

saman asian toinen puoli ja vähintään yhtä tärkeää mielen eheytymisen ja voimien

palautumisen kannalta.

Anteeksi antaminen tietenkin edellyttää, että toinen tai toiset pyytävät anteeksi.

Useinhan meitä kehotetaan antamaan anteeksi, vaikka anteeksi ei ole pyydetty.

Joskus anteeksi antaminen toki on mahdollista, vaikka anteeksipyyntöä ei tule. Se on

mahdollista, kun tajuaa toisen osapuolen pelon ja kyvyttömyyden ajatteluun ja

myötätuntoon. Kummassakaan tapauksessa anteeksi antaminen ei pyyhi pois sitä

pahaa mikä tapahtui. Se vain rakentaa uuden yhteyden mahdollisuuden siitä

huolimatta mitä tapahtui, uuden sillan tapahtuneen yli.

Teoilla voi vahingoittaa ja tuhota. Teoilla voi auttaa ja parantaa.

Sanoilla voi vahingoittaa ja tuhota. Sanoilla voi auttaa ja parantaa.

Vaikenemalla voi vahingoittaa ja tuhota. Voiko sillä myös auttaa?

Anteeksi pyytäminen ei ole mitään ylimalkaista pahoittelua. ”Pyydämme anteeksi

kirkkona, pyydämme anteeksi yhteiskuntana sitä, että teitä on kohdeltu huonosti”.

Anteeksi pyyntö on todellinen vasta, kun siihen liittyy kaiken sen tunnustaminen,

näkeminen, sanoittaminen, mitä on tehty ja ajateltu ja mitä pahaa se on vaikuttanut.

Tällä en halua sanoa, etteikö esim. arkkipiispa Desmond Tutun ja arkkipiispa Kari

Mäkisen anteeksipyynnöllä olisi ollut syvälle luotaava vaikutusta. En tiedä

kummankaan anteeksipyynnön sanamuotoa, mutta niiden vaikutuksen on täytynyt

olla laaja. Ainahan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen todellisuudessa on laaja

piiri, jota asia koskee; omaiset, ystävät, työtoverit, yhteisöt. Tämä tason

anteeksipyyntö on syvä helpotus usein monelle läheiselle ja se on myös suuttumusta

nostava haaste. Kun Desmond Tutun kaltainen arvovaikuttaja pyytää anteeksi sitä

tapaa, millä seksuaali-j a sukupuolivähemmistöjä kirkkojen taholta on historiassa ja

nykyisyydessä kohdeltu, niin sehän on samalla haaste muuttaa perusteellisesti

ajattelua ja käytöstä. Siinä kuuluvat vanhat raamatulliset vetoomukset, ”tehkää

parannus”, ”kääntykää”!

Yhteisön anteeksipyyntöön tulisi sisällyttää kaiken sen sanoiksi pukeminen, mitä

pahaa on tehty ja ajateltu ja mitä kaikkea siitä on seurannut. Onko anteeksipyyntöä

meillä tapahtunut niin, että se on kuultu?

Yksi ihmiskunnan vanhoista peruskertomuksista liittyy tähän. Vanha tarina

ihmiskunnan ensimmäisestä rikoksesta. Kain tappaa veljensä Abelin, kateudesta.

Tarinassa Jumala kyllä varoittaa Kainia jo etukäteen. Vaikka suuttuu sen vuoksi, että

jää kilpailussa toiseksi, pitää varoa tekojaan, hän sanoo. Tämä ei auta. Harkittu murha

tapahtuu. Jumala ei kuitenkaan tässäkään vaiheessa hylkää Kainia. ”Missä on veljesi

Abel”, hän kysyy. Vastaus on tyypillinen torjunta. ”En minä tiedä, olenko minä

veljeni vartija”. Jumala ei kuitenkaan luovuta vaan sanoo: ”Mitä oletkaan tehnyt.

Etkö kuule, että veljesi veri huutaa sinulle maasta?” Silloin Kain myöntää: ”Minä tein

sen”. Anteeksi anto ei tässä tarinassa pyyhi pois pahan seurauksia. Abel on kuollut ja

Kain joutuu lähtemään maanpakoon. Hän saa kuitenkin Jumalalta otsaansa merkin.

Kainin merkki sanoo kaikille vastaantulijoille ” Tämä mies on tehnyt pahaa, mutta

häntä ei saa tappaa. Antakaa hänen elää. ”Anteeksi saaminen tulee mahdolliseksi, kun

tapahtunut tosiasia on tunnustettu.

Tunnustautuminen siihen pahaan, mitä on tullut tehtyä, voi joskus parhaimmillaan

merkitä myös teon korjaamista edes niiltä osin kuin se on mahdollista. Ajattelen

esimerkiksi niitä lahjakkaita monella tavalla päteviä työntekijöitä, jotka kirkoissa ja

muissa yhteisöissä eivät ole saaneet virkaa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Ei

tietysti riitä, että pyydetään anteeksi syrjintää noin niin kuin yleisellä tasolla.

Menetettyjä tärkeitä työpaikkoja heille ei tietysti voi enää antaa. Mutta voi luvata,

että näin ei enää jatkossa tapahdu ja on otettava siitä vastuu. On etsittävä myös

mahdollista hyvitystä.

Anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen tapahtuma on herkkä, monitasoinen,

jokaisessa tapauksessa yksilöllinen. Mikä siinä, mitä tapahtui, oli pahinta sille, jota se

koski. Tiedostiko tekijä lainkaan tapahtunutta. Useimmiten ei ilman, että se hänelle

kerrotaan. Haluaako hän kuulla, jaksaako toinen kertoa?

Olli Stålström on monessa yhteydessä kertonut siitä, mitä hänen rippipappinsa, minun

entinen työtoverini hiukan myöhäisemmältä ajalta, teki ja aiheutti, kun Olli menit

hänelle kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestasi. Sinä vain voit kertoa, mitä

kaikkea hänen pitäisi pyytää sinulta anteeksi.

Minä voin vain kuvitella tällaisen anteeksipyynnön ja haluan sen sanoa hänen

puolestaan: Eero sanoisi: ”Minulla oli silloin sellainen käsitys, että homona eläminen

on tuhoon tuomittu mahdollisuus elää hyvää elämää. Olin myös kuullut vakuutteluja

siitä, että terapiassa homoudesta voi parantua. Ymmärrän nyt, että se ei ole totta. Olen

pahoillani siitä, että auttamisen sijaan osaltani vaikutin niin monen vuoden

onnettomaan ja turhaan kärsimykseen. Käytin valtaani väärin. Toivon, että olet saanut

kokea sitä rakkautta mitä etsit.”

Tämä viimeinen olisi minulle oleellinen osa anteeksipyyntöä, toisen todellisuuden

tunnustamista. Voin kuvitella, että sinun Olli, pitäisi saada kertoa hänelle tarkemmin,

mikä kaikki siinä tilanteessa, kun kerroit ja sitä seuranneissa tapahtumissa oli sinulle

pahinta. Ehkä sanoisit lopuksi. ”Mitään siitä kaikesta en unohda, mutta tuntuu

oikealta, että nyt sanot minulle näin”.

Kuulin keskiviikkona, että Seta ry on antanut ”Asiallisen tiedon omenan” Kirkon

kasvatus ja perheasian yksikölle kirjasta ”Sateenkaarinuorten hyvinvointi

seurakunnissa”. Paljon on tapahtunut 60 vuodessa. Sitä voi pitää myös

anteeksipyyntönä.

Todellinen sovinnon teko on kaksisuuntainen tapahtuma. Toinen ojentaa kätensä.

Tartutko sinä siihen? Se merkitsee sanomisen ja kuulemisen tapahtumaa.

Mitä tapahtuu anteeksi antamisessa? Miksi sillä on niin suurin merkitys? ”Mikään ei

muutu, ennen kuin hyväksyt asian sellaisena kuin se on,” sanoo Carl Jung.

Anteeksiantaminen on kuorman keventämistä. Jotain hyvää siinä tapahtuu, kun

todellisuus kohdataan. Todellisuuden kohtaaminen ei ole helppoa. ”Sitä ei olisi saanut

tapahtua, miksi et käyttäytynyt toisin” - ”miksi en käyttäytynyt toisin”?

Tämä mahdoton toive tapahtuneen muuttamiseksi on usein totta sekä silloin, kun on

kyse omasta virheestäni ja se on totta, kun on kyse toisen virheestä. On vaikea

suostua siihen, että se mikä oli pahaa, vain tapahtui ja se tapahtui juuri niin.

Voin antaa anteeksi ja helpottaa ahdistusta, kun hyväksyn tapahtuneen todeksi.

Anteeksiantamien usein samaistetaan unohtamiseen.

Anteeksiantaminen ei kuitenkaan ole samaa kuin unohtaminen. Elämään syvästi

vaikuttavia asioita ei unohda eikä unohtaminen ole hyväksikään. Jos olen kohdellut

toista huonosti, on tärkätä tiedostaa se ja pyytää anteeksi. Ja on myös tärkeää muistaa

se, ettei vastaisuudessa tee samaa virhettä jonkun toisen kanssa. Kun samaistamme

anteeksiantamisen ja unohtamisen tarkoitamme varmaan sitä, että jos toinen sanoo

antavansa anteeksi niin silloin hän ei jatkuvasti muistuta siitä, vaan on valmis

jatkamaan sen pohjalta eteenpäin, sen jättämän vihan, pelon, surun tai pettymyksen

tunteista huolimatta.

Ei anteeksi pyytäminen ja anteeksiantaminen aina pyyhi pois näitä tunteita. Ne

pysyvät niin kauan kuin ne pysyvät.

Niistä huolimatta, vapaus saada mennä eteenpäin viisaampana, on lahja, jonka sekä

anteeksipyytäjä että anteeksi antaja voivat antaa toiselle ja itselle.

Anteeksiantaminen ei myöskään ole sitä, että sanomme ”ei se mitään”.

Tämä kummallinen yksinkertaistus on oudon yleinen. On toki asioita, jotka ovat niin

mitättömiä, että niitä ei edes muista ja niistä voi sanoa 'ei se mitään'. Toiset eivät sitä

ole. On asioita, joista ei koskaan voi sanoa 'ei se mitään', silti niiden jälkeen voi antaa

itselle ja toiselle luvan vielä elää.

Vaikenemisen vääryydestä

Vaikeneminen on menneen ja monin paikoin maailmassa nykyisenkin ajan ainoa

tarjolla oleva traumaterapian muoto. Kun asia on ylivoimaisen vaikea, siitä ei puhuta,

siitä ei kysytä. Voi tietysti sanoa, että vaikeneminen on parempi vaihtoehto kuin

väärän, tuhoisan ja vihaa uhkuvan tiedon jakaminen. Tiedämme kuitenkin, miten

ahdistavaa on ennen ollut, kun asiallista tietoa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta

ei edes kirjastosta ole löytynyt. Nythän tiedon jakaminen seksuaalisuuden

moninaisuudesta esim. Unkarissa on valtiovallan taholta kielletty.

Kun uusi seksuaalirikoslaki 60 luvulla hyväksyttiin, tuli siihen Kirkkohallituksen

lausunnon vuoksi kehotuskielto. Sen takana oli perheasian keskuksen johtokunnan

jäsen, psykiatri Asser Stenbäck. Homoseksuaalisista suhteista ei siis saanut kertoa

mitään hyvää. Siitä ja sen tuomasta onnesta oli vaiettava. En tiedä onko kukaan

koskaan suorasanaisesti pyytänyt anteeksi tätä kulttuurisen vaikenemisen vääryyttä.

Kun 2000 luvun alussa aloitimme Yhteys-liikkeessä uudenalaisen ääneen puhumisen

kulttuurin kirkossa, ehdotin, että ottaisimme esiin sen, miten monia merkittäviä

eurooppalaisia kulttuurivaikuttajia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluu.

Mainitsin myös Tove Janssonin, jonka tuotanto on terapeuttisessa ja rakkauden esiin

nostamisen taidossa ylivoimaista. Silloin jotkut ihan viisaat ihmiset sanoivat. ”Ei

puhuta Tove Janssonin lesbon elämästä, Muumit ovat lapsille niin tärkeitä”.

Kipein kysymys vaikenemisen suhteen on kuitenkin liittynyt niihin henkilökohtaisiin

kokemuksiin, jolloin nuori, aikuinen tai vanhus on halunnut kertoa ystävilleen,

omaisilleen tai yhteisölleen omasta todellisuudestaan seksuaalisen suuntautumisen tai

sukupuolisen todellisuutensa suhteen. Häneltä ei ole mitään kysytty, hänelle ei ole

annettu tilaa kertoa omasta tiestään, hänet on vaiennettu muka hyväksyvällä

hiljaisuudella. Hänen minuuttaan, olemassaoloaan ei ole vahvistettu.

”Rakkaus on olemassaolon vahvistamista. Se tapahtuu silloin, kun ihminen nähdään,

häntä kuullaan ja hänelle vastataan”

Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen ei poista sitä pahaa, mitä tapahtui. Se

rakentaa uuden yhteyden, sillan yli sen mitä tapahtui.

Haluan päättä tanskalaisen ystäväni, hahmoterapeutti Bent Falkin sanoilla:

”Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen merkitse, että rakkaus voittaa

menneisyyden – ei sitä, että menneisyys muuttuu toiseksi, sillä sitä ei kukaan pysty

saamaan aikaan”.